Ikävöimästä itseni yllätin

Piitkästä aikaa, jos jaksaisi jonkinlaisen tekstipäivityksen laittaa. Jos vaikka lukioitakin sitten ilmaantuisi.(Turha toivo)


Mistähän sitä alottaisi. Neljä kuukautta on vilahtanut kuin siivillä, enkä vieläkään oikein ymmärrä, että ulkona on KESÄ! Ja että raskaus on jo viikolla 31. Vastahan niitä viikkoja oli 7, 12, 15, 20...Vaikea kuvitella, että vaikka tuntuu, että aika kuinka matelisi, se suorastaan lentää ohitse. Luultavasti olen niin saamaton, etten saa "tartuttua hetkeen" missään vaiheessa elämääni ja lopulta heräänkin harmaahapsisena mummona. 


Ihan vain, jotta otsikossakin olisi enemmän järkeä, pitäisi sitä varmaan avata hieman enemmän. Eli omat työni loppuivat parisen viikkoa sitten, mutta miehen työt jatkuvat. Kyllä minä sen tiedän, että sinne on pakko mennä, että saataisiin rahaa ruokaan ja vuokran maksuun mutta silti. Ikävä on kuitenkin suunnaton, heti kun mies nousee tehdäkseen lähtöä. Päivittäiset erot olisi ehkä helpompi sulattaa, jos ajoitus ei olisi niin kummallinen: mies lähtee töihin 10.30 ja palaa 19.15. Siinähän menee koko päivä hukkaan, ja kun mies on viimein kotona, alan itse kaivata unta. Yhteistä aikaa ei siis ole nimeksikään, ja se tuntuu vielä pienemmältä, kun se on jaettu pariin tuntiin illalla ja aamulla. Olisi ihan eri asia, jos miehen työt olisivat normaalisti 8-16.00, jolloin voisin nukkua pari ensimmäistä tuntia ja sitten illalla, kun mies tulisi kotiin, olisi kokonaiset neljä tuntia, ennen kuin väsyn ja siirryn suihkun kautta sänkyyn odottelemaan unen tuloa. 

Vaikutan varmasti hirvittävän kiittämättömältä siitä mitä olen saanut, mutta ehkä hirmuinen taipumus ikävöidä liittyy siihen, että vielä pari vuotta sitten mies asui Helsingin seudulla ja minä Kajaanissa. Tapaamisiiin ei tietenkään opiskelijabudjetilla ollut varaa kovin usein, ja useimmiten nekin rajoittuivat viikonloppuihin; aloin pelkäämään lähtöä "jo" lauantai-aamuna. Sunnuntaina olinkin sitten jo aivan riekaleina, kun junan lähtöön oli enää pari tuntia. Asemalla vollotin kuin vesiputous, ja olisin antanut mitä tahansa, mitä tahansa, edes muutamasta minuutista puhumattakaan ikuisuudesta.

  Toisen lähtö tuntui aina lopulliselta, ja jokainen minuutti, jonka juna kulki kohti määränpäätään tuntui iskevän sydämeen uuden reijän. Tunsin olevani hullu, kun en hypännyt esiin ja vetänyt hätäjarrua, estänyt jollain tavalla junan lähtöä.   Pari viikkoa ennen tapaamista meni mielettömän odotuksen kourissa ja pari viikkoa jälkeen päin toivoi vain kuolevansa; kipu oli järkyttävää, suorastaan fyysistä. 


Olen mielettömän onnellinen, ja kiitollinen, että saan joka ilta nukahtaa rakkaani syliin. Mutta edelleen ero tuntuu ylitsepääsemättömältä, vaikka se kestäisikin vain pari tuntia. Täta kun alkaa ajatella, korjaan sittenkin mieheni jäljet 150. kerran - ihan mielelläni. Kunhan vain illalla pääsen kainaloon.